"te ootte aina yhtä innokkaan näkösiä!"

HAPPORADIO @ TUKKIJÄTKÄ, HEINOLA 

& 

HOTELLI WALTIKKA, VALKEAKOSKI

Meijän piti oikeesti kuvata ihan asiallinen videoblogi tältä viikonlopulta, mutta noh... tällänen siitä nyt tuli.

Rauno oli aika kova sana viikonloppuna.

Lähdettiin siis perjantaina Heinolaan katsomaan Happoradiota. Oltiin paikalla ihan liian ajoissa, joten käytiin kuluttamassa aikaa jossain grillillä mussuttaen. Mentiin sit lopulta kuitenkin kiusallisesti istuun lavan reunalle ja tsiisuskraist kuinka mä vihaan tollasta loputonta odottelua. Onneks siellä kuitenkin soi hyvä musiikki, johon kehitettiin kaikkiin uudet, paremmat Rauno-sanotukset, joten aika meni lopulta kuitenkin melko nopeesti.

Keikasta eipä kai mitään Raunoa ihmeellisempää. Perussettiä.

Heitettiin Tessu Hollolaan ja jatkettiin siitä Ankan kanssa meille. Ensinnäkin mun parkkipaikan vieressä olevat autot oli parkkeerannu niin helvetin hienosti, ettei auto mahtunut ruutuun. Toiseks, kun oltiin saatu se muutaman kirosanan jälkeen vieraspaikalle parkkiin, Ankka huomas, että se on jättäny sen kaikki tavarat kotiin. Tai no ei kaikki, oli se peiton ja tyynyn ottanu mukaan. Hienoo duunia.

Lauantai alkoikin sitten sillä, että hurautettiin hakemaan Ankan tavarat. Unta takana joku reipas neljä tuntia. Ei väsyttäny ei. Koomailtiin siellä täällä pitkin Vantaata koko päivä, kunnes tajuttiin että tulee vähän kiire Valkeakoskelle. Talla lautaan, mummot hautaan (no ei kai ny sentään) ja äkkiäkös oltiinkin perillä. Check-in hotelliin ja lonkerotölkit auki. Rai rai!

Keikka meni kaikin puolin oikein rattosissa Raunon täyteisissä tunnelmissa. Paitsi että helvetti se Unelmia ja toimistohommia. "Te ette haluu kuulla tätä!" No ei niin. Noin niinkun muuten oli todella jees.

Keikan jälkeen otettiin ofköörs kuvia ja juotiin kaksin käsin. Nukkumaan päästiin ehkäpä joskus puoli kaheksan aikaan aamulla. Oltiin muuten helkkarin pirteitä yheltätoista, kun kello soi... Joku lapsi ois saanu elinikäset traumat, jos ois nähny. Siitä sitten silmät ristissä päänsärystä ja huonosta olosta valitellen nokka kohti kotia.

Vaan eipä keretty kauaa matkustamaan, kun...

How is that even possible?! 

En oikee tienny oisko pitäny itkee vai nauraa. Mutta kotiin päästiin kuitenkin elävänä, tosin muutama tunti alkuperäsestä suunnitelmasta myöhemmin, ja autokin on onneks kunnossa, jotta päästään taas seuraavan kerran rellestämään joskus.

PS.
Sain vihdoin päivitettyä mun ikänikin tohon tietoihin. Eihän täs ookaan synttäreistä kun kohta kuukausi, että nopeeta toimintaa Hermanni!