the man of my life

Tuli yhtäkkiä ihan kamala ikävä maailman ihaninta miestä! Johtunee varmasti osaksi siitä, että näin siitä unta ja aloin ajattelemaan kaikkea, mitä oon sen kanssa/ansiosta kokenut. Tää Happoradio-intoilu on saanut mut väliaikaisesti unohtamaan, kuinka ihana toi Arponen onkaan :) Onneks pakkanen toi järjen takaisin päähän.

Kerrottakoon nyt kaikille, jotka eivät sitä vielä tiedä, että mä vihasin Kooppia Idolsissa. Tai no ehkä vihata on liian voimakas sana. En tykännyt siitä. Toivoin joka viikko, että se putoaisi pois ja meillä oli Jennin kanssa kauheet angstit, kun se voittikin.

Idolsin jälkeen aloin kuuntelemaan Kooppia enemmän ja enemmän ja jossain vaiheessa tajusin, että hei täähän on ihan hyvä! Siitä lähti idea mennä katsomaan Idoleita ja Tähtiä -konserttia Ideaparkiin. Sen jälkeen ei ole ollut paluuta entiseen.

Ensimmäisen kerran juttelin Koopin kanssa Ideaparkin naistenpäivätapahtumassa 7.3.09. Muistan sen keskustelun varmaan koko loppuelämäni. "Moi! Hieno paita sulla!" Ja iso hymy päälle. Jalat meinasivat pettää alta.

Kolmannella keikalla Köyliössä (joka oli ihan hirvee paikka) sain ensimmäisen yhtiksen. Se oli niiin hienoo! Leijuin varmaan kuukauden ihan pilvissä.

Koop on luonteeltansa todella huomaavainen. Se aidosti välittää faneistansa ja mikään neste ei ainakaan ole noussut päähän :) Varsinkin faneja, joita on näkynyt useammallakin keikalla, Koop tervehtii aina halaamalla ja iloisesti hymyillen. Se myöskin kyselee aina kuulumiset ja kiittelee useamman kerran, että on päässyt tulemaan paikalle. Ja keikan jälkeen halaa tietysti vielä. Ihana.

Kattokaa nyt! Voiko tosta olla pitämättä? ♥

En mä Koopin perässä pelkästään sen luonteen takia juokse. Tykkään myöskin musiikista kovasti ja varsinkin livenä! Monet itkut on itketty keikalla :) En mä osaa sen suuremmin analysoida lauluja, mutta jokainen sen tajuaa kuuntelemalla. Kannattaa kuunnella etenkin Voices of the past, yksi koskettavimmista lauluista ikinä. Takuuvarma itku. Kertoo siis Koopin isän ja muutaman hyvän kaverin kuolemasta..

Kaikennäköstä on tollekin tullut tehtyä. Jennin kanssa saatiin todella fiksu idea Köyliöön leipoo pullia! Kyllähän se niistä tykkäs :) Myöskin synttärikortti on tullut askarreltua (isolle miehelle iso kortti) ja tuossa kesällä taas tylsyyksissäni väsäsin jotain keksejä. Voi luoja.

Koop on myöskin erittäin tyhmä, mutta vain hyvällä tavalla :) Koska se on asunut 20 vuotta elämästänsä Englannissa, ei suomen kieli ollut (nykyään on jo parempi) niin hyvää. Muutaman kerran on joutunut selittelemään sille jonkun sanan tarkoitusta, kun ei se tajua!

Hyvä muistikin sillä on, ei muista mun nimeä vieläkään. Tai no, joskus muistaa ja joskus tarvitsee apua.

"Kyllä mä sen vielä joskus muistan. Oon parantanu koko ajan. Tai oikeesti mä vaan sanon et muistan, mut mul on niin huono muisti, etten muista koskaan vaikka ootki nähny mut varmaan monta kymmentä kertaa!"

En halua edes kuvitella mun elämää ilman Kooppia. Oon saanut niin paljon uusia, ihania muistoja ton hölmön ansiosta. Haluisin vaan nähdä sen nytheti! Ikävä on ♥

Kiitoksia muuten Jeminalle, että oot niin monta kertaa jaksanut lähtee mun kanssa katsoon tota, ettei mun oo tarvinnut yksin mennä! :)

Viimeiseksi pakko laittaa kuva, joka on otettu Tampereella kriittisessä pisteessä! Aina kun kävellään kavereiden kanssa tuosta ohi, mun on pakko huomauttaa asiasta. Se ehkä saattaa ärsyttää jotain, sori vaan ;) Ja Koop on ehkä maailman komein tässä kuvassa!

Jaa, aloin katteleen jotain keikkavideoita ja videoterkkuja. Itkuhan tässä kohta tulee.

Tarkkasilmäisimmät yksilöt voi bongata mut tosta videolta!

Ensi viikolla voisin vihdoin julkaista n. kuukausi sitten kirjoittamani muistelmapostauksen viime kesästä! :) Sitä odotellessa.

music is my life

Tässä kipeenä kotona ollessani ajattelin kirjottaa aiheesta, josta kaverit ja perhe kyselevät multa usein. Eli keikat/festarit. Mitä ne mulle merkitsee? Mitä intoa on nähdä sama bändi miljoona kertaa? Kuinka paljon tähän kaikkeen kuluu rahaa ja miten kustannan reissut?

Varsinkin äidin ja isän suusta kuulee usein lauseet "Taasko sun on sitä mentävä kattoon?" "Etkö sä just nähnyt sen kuukausi sitten?" Kyllä äiti, näin, mutta mitä sitten?

Joku on koukussa huumeisiin tai tupakkaan, mä oon koukussa musiikkiin ja joihinkin bändeihin. Mä tarvitsen sitä, että nään tietyt ihmiset livenä säännöllisesti. Muuten mielenterveys järkkyy ja pahasti. Pelkkä idolin (okei, vihaan tota sanaa, mutta en keksinyt nyt parempaakaan tähän hätään) hymy ja muutaman minuutin juttutuokio auttaa unohtamaan kaikki murheet ja jaksamaan taas jonkin aikaa.

Tästä loistavana esimerkkinä toimii Hämeenlinna 22.10. En ole koskaan ollut niin jäässä ja olin melkein valmis jo kuristamaan jonkun. Samalla hetkellä, kun herra Tykki ilmestyi näköpiiriini, kaikki toi unohtui sekunnin tuhannesosassa. Vielä kun Aki tuli halaamaan meitä, ei kylmäkään enää haitannut.

"Mitä järkee on maksaa siitä, että pääsee aina kuulemaan samat kappaleet?" Totta puhuen, mietin tätä samaa kesällä, mutta silti multa meni monia satoja euroja (mitä...) festareihin. En osaa oikein järkevästi selittää, miten ajattelen asioista. Nää on vähän tällasia henkimaailman juttuja, joita ei kaikki tajua!

Vaikka festareille menisikin katsomaan vaan yhtä bändiä, ei siellä voi välttyä muiden kuulemiselta. Itse kovasti tykästyin Herra Ylppöön, kun näin sen kahdesti kesällä! Ei mulle olis aikasemmin tullut mieleenkään kuunnella sitä. Sitä paitsi, monien monien bändien musiikki on parempaa livenä kuin levyltä kuunneltuna. Taatusti saa jokaiselle eurolle vastinetta :)

Tammerfest '09!

Jonotus keikalle. Ehkä paras asia, mitä tiedän (paitsi jos on kylmä!) Saa tutustua uusiin ihmisiin, pelleillä, ottaa tyhmiä kuvia toisista, mäkkiläskeillä, kuunnella musiikkia, virittää tunnelmaa keikkaa varten yms. Pisin jonotusaikani koskaan on 12 tuntia naistenpäivätapahtumaan Ideaparkkiin katsomaan Kooppia. Ei me sinne muuten noin aikasin oltaisi menty, mutta sai olla sisällä ja käytiin välillä shoppailemassa, syömässä ja oli siinä nimmarinjakoakin.

Kesällä festareille mentiin pääsäännöllisesti n. 3 tuntia ennen porttien aukeamista ja muistaakseni oltiin aina ensimmäisinä paikalla. Jemina, korjaa jos oon väärässä! Mun ja Jeminan jonotus koostuu lähinnä läskeilystä, mun laulamisesta ja Jemina tykkää syöttää sorsia.

Mp3, karkkia ja huivi, jonka päällä nukkua. Perfect.

Eturivi. Ei ole keikka eikä mikään, jossei paikkana ole eturivi! Paljon oon kuullut mussutusta siitä, että äänenlaatu on parempi taaempana plääplää, mutta kuka sinne keikalle on äänenlaatua mennyt tarkastelemaan? En mä ainakaan :) Mieluummin katson bändiä lähietäisyydeltä, kuin kiikareiden kanssa takaa. Muutaman kuvan otan joka keikalta muistoksi ja onnistuuhan se kuvaaminenkin lähempää paremmin. But that's not the main point.

Eturivi vaan on niin mun paikka.
/edit16.6.11 - Tästä pakko-päästä-eturiviin -touhotuksesta on vähänniinku luovuttu :D Parempi riehuu taaempana! Ei hävetä niin paljoo. Emmä nyt mihkään takariviin edelleenkään halua, mut joku kolmas rivi on tosi jees.

Tunnelma. Jokainen, joka on käynyt keikalla, tietää sen tunteen kun mahdollisesti monen tunnin odotus vihdoin päättyy. Alkunauha alkaa soida, tunnelma on odottava, kaikki taputtavat ja huutavat bändin nimeä. Yhtäkkiä bändin jäsenet saapuvat lavalle ja alkavat soittaa. Fiilis vaan nousee. Ei tätä voi selittää, jokaisen on koettava se itse! Ja voi sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vau. (Huom! Yhteenkuuluden tunne ei koske Elämä Lapselle -konserttia! nimim. kyynerpäästä kylkeen)

Rahaa kuluu, joskus liikaakin. Omaa autoa kun en omista vielä, niin matkat taittuu yleensä junalla. Pirun kallistahan se on (paitsi jos menee pummilla ;)) Festariliput maksavat 20-35€/kpl ja jotain ruokaakin pitäisi varmaan syödä. Mulla itellä ei todellakaan ole tollasia rahoja, joten äiti ja isä rahoittaa kaiken. Välillä tuntuu pahalta, että joutuu pyytämään rahaa. Varsinkin kun meidän perhe ei mikään maailman rikkain ole. Olen silti hyvin kiitollinen, että vanhemmat tukee tätä mun "harrastusta" ja toivon mukaan pystyn sen joskus korvaamaan jotenkin.

Jonottaminen voi joskus olla uuvuttavaa! About 10 min tän kuvan ottamisen jälkeen nukahdin itekin :D

Uudet kaverit. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan, moneenko uuteen tuttavuuteen olen tutustunut esim. tämän kesän aikana. Osan kanssa olen tutustunut netissä ja nähnyt keikalla, osan kanssa alkanut jutella jonossa tms ja on myös niitä, jotka ovat nähneet mut jossain keikalla, mutta on uskaltautunut puhumaan vasta keikan jälkeen netissä :)

Tällaisistä "keikkakavereista" jos niin voi sanoa (miksei voisi, justhan mä niin sanoin) ensimmäisenä mieleen tulee Jutta ja Suski. Oishan noita nimiä vaikka kilometrin pituiseen listaan, mutta edellämainittujen kanssa tullut enemmänkin pidettyä yhteyttä.

Kokemukset ja muistot. Mun 17 vuotta kestäneen elämän aikana on tapahtunut paljon, mutta parhaimmat ja mieleenpainuvimmat muistot liittyy keikkamatkoihin. Lisäksi olen päässyt kiertämään Suomea paikoissa, joihin muuten tuskin koskaan menisin ja tavannut ihmisiä, joita en olisi muuten tavannut.

Sanoin en pysty kuvailemaan, miten tämä kaikki vaikuttaa mun elämään ja kuinka suuri rooli sillä on. En tiedä, mitä tekisin kaikki päiväni, jossei mulla olisi musiikkia. Mitä tekisin kaikki kesät ilman festareita? Mihin mä kuluttaisin kaikki rahani? Mihin laskisin päiviä ilman keikkoja, joita odottaa? Aika tyhjää olisi mun elämä.

Oon joskus miettinyt, millaista mun elämä oli ennen tätä suurta fanitusvaihetta. En oikeasti muista, joten mitään erittäin hohdokasta se ei varmasti ollut.

Tää nyt oli vähän sekava, mutta ei mun kirjoituksilta voi muuta odottaakaan :) Sen siitä saa, kun rupee vaan kirjottamaan mitä mieleen juolahtaa.

Piti kirjottaa kauheen syvällisesti ja pitkästi, mutta alko väsyttää kesken kaiken. Tämä saa nyt kelvata.