music is my life

Tässä kipeenä kotona ollessani ajattelin kirjottaa aiheesta, josta kaverit ja perhe kyselevät multa usein. Eli keikat/festarit. Mitä ne mulle merkitsee? Mitä intoa on nähdä sama bändi miljoona kertaa? Kuinka paljon tähän kaikkeen kuluu rahaa ja miten kustannan reissut?

Varsinkin äidin ja isän suusta kuulee usein lauseet "Taasko sun on sitä mentävä kattoon?" "Etkö sä just nähnyt sen kuukausi sitten?" Kyllä äiti, näin, mutta mitä sitten?

Joku on koukussa huumeisiin tai tupakkaan, mä oon koukussa musiikkiin ja joihinkin bändeihin. Mä tarvitsen sitä, että nään tietyt ihmiset livenä säännöllisesti. Muuten mielenterveys järkkyy ja pahasti. Pelkkä idolin (okei, vihaan tota sanaa, mutta en keksinyt nyt parempaakaan tähän hätään) hymy ja muutaman minuutin juttutuokio auttaa unohtamaan kaikki murheet ja jaksamaan taas jonkin aikaa.

Tästä loistavana esimerkkinä toimii Hämeenlinna 22.10. En ole koskaan ollut niin jäässä ja olin melkein valmis jo kuristamaan jonkun. Samalla hetkellä, kun herra Tykki ilmestyi näköpiiriini, kaikki toi unohtui sekunnin tuhannesosassa. Vielä kun Aki tuli halaamaan meitä, ei kylmäkään enää haitannut.

"Mitä järkee on maksaa siitä, että pääsee aina kuulemaan samat kappaleet?" Totta puhuen, mietin tätä samaa kesällä, mutta silti multa meni monia satoja euroja (mitä...) festareihin. En osaa oikein järkevästi selittää, miten ajattelen asioista. Nää on vähän tällasia henkimaailman juttuja, joita ei kaikki tajua!

Vaikka festareille menisikin katsomaan vaan yhtä bändiä, ei siellä voi välttyä muiden kuulemiselta. Itse kovasti tykästyin Herra Ylppöön, kun näin sen kahdesti kesällä! Ei mulle olis aikasemmin tullut mieleenkään kuunnella sitä. Sitä paitsi, monien monien bändien musiikki on parempaa livenä kuin levyltä kuunneltuna. Taatusti saa jokaiselle eurolle vastinetta :)

Tammerfest '09!

Jonotus keikalle. Ehkä paras asia, mitä tiedän (paitsi jos on kylmä!) Saa tutustua uusiin ihmisiin, pelleillä, ottaa tyhmiä kuvia toisista, mäkkiläskeillä, kuunnella musiikkia, virittää tunnelmaa keikkaa varten yms. Pisin jonotusaikani koskaan on 12 tuntia naistenpäivätapahtumaan Ideaparkkiin katsomaan Kooppia. Ei me sinne muuten noin aikasin oltaisi menty, mutta sai olla sisällä ja käytiin välillä shoppailemassa, syömässä ja oli siinä nimmarinjakoakin.

Kesällä festareille mentiin pääsäännöllisesti n. 3 tuntia ennen porttien aukeamista ja muistaakseni oltiin aina ensimmäisinä paikalla. Jemina, korjaa jos oon väärässä! Mun ja Jeminan jonotus koostuu lähinnä läskeilystä, mun laulamisesta ja Jemina tykkää syöttää sorsia.

Mp3, karkkia ja huivi, jonka päällä nukkua. Perfect.

Eturivi. Ei ole keikka eikä mikään, jossei paikkana ole eturivi! Paljon oon kuullut mussutusta siitä, että äänenlaatu on parempi taaempana plääplää, mutta kuka sinne keikalle on äänenlaatua mennyt tarkastelemaan? En mä ainakaan :) Mieluummin katson bändiä lähietäisyydeltä, kuin kiikareiden kanssa takaa. Muutaman kuvan otan joka keikalta muistoksi ja onnistuuhan se kuvaaminenkin lähempää paremmin. But that's not the main point.

Eturivi vaan on niin mun paikka.
/edit16.6.11 - Tästä pakko-päästä-eturiviin -touhotuksesta on vähänniinku luovuttu :D Parempi riehuu taaempana! Ei hävetä niin paljoo. Emmä nyt mihkään takariviin edelleenkään halua, mut joku kolmas rivi on tosi jees.

Tunnelma. Jokainen, joka on käynyt keikalla, tietää sen tunteen kun mahdollisesti monen tunnin odotus vihdoin päättyy. Alkunauha alkaa soida, tunnelma on odottava, kaikki taputtavat ja huutavat bändin nimeä. Yhtäkkiä bändin jäsenet saapuvat lavalle ja alkavat soittaa. Fiilis vaan nousee. Ei tätä voi selittää, jokaisen on koettava se itse! Ja voi sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vau. (Huom! Yhteenkuuluden tunne ei koske Elämä Lapselle -konserttia! nimim. kyynerpäästä kylkeen)

Rahaa kuluu, joskus liikaakin. Omaa autoa kun en omista vielä, niin matkat taittuu yleensä junalla. Pirun kallistahan se on (paitsi jos menee pummilla ;)) Festariliput maksavat 20-35€/kpl ja jotain ruokaakin pitäisi varmaan syödä. Mulla itellä ei todellakaan ole tollasia rahoja, joten äiti ja isä rahoittaa kaiken. Välillä tuntuu pahalta, että joutuu pyytämään rahaa. Varsinkin kun meidän perhe ei mikään maailman rikkain ole. Olen silti hyvin kiitollinen, että vanhemmat tukee tätä mun "harrastusta" ja toivon mukaan pystyn sen joskus korvaamaan jotenkin.

Jonottaminen voi joskus olla uuvuttavaa! About 10 min tän kuvan ottamisen jälkeen nukahdin itekin :D

Uudet kaverit. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan, moneenko uuteen tuttavuuteen olen tutustunut esim. tämän kesän aikana. Osan kanssa olen tutustunut netissä ja nähnyt keikalla, osan kanssa alkanut jutella jonossa tms ja on myös niitä, jotka ovat nähneet mut jossain keikalla, mutta on uskaltautunut puhumaan vasta keikan jälkeen netissä :)

Tällaisistä "keikkakavereista" jos niin voi sanoa (miksei voisi, justhan mä niin sanoin) ensimmäisenä mieleen tulee Jutta ja Suski. Oishan noita nimiä vaikka kilometrin pituiseen listaan, mutta edellämainittujen kanssa tullut enemmänkin pidettyä yhteyttä.

Kokemukset ja muistot. Mun 17 vuotta kestäneen elämän aikana on tapahtunut paljon, mutta parhaimmat ja mieleenpainuvimmat muistot liittyy keikkamatkoihin. Lisäksi olen päässyt kiertämään Suomea paikoissa, joihin muuten tuskin koskaan menisin ja tavannut ihmisiä, joita en olisi muuten tavannut.

Sanoin en pysty kuvailemaan, miten tämä kaikki vaikuttaa mun elämään ja kuinka suuri rooli sillä on. En tiedä, mitä tekisin kaikki päiväni, jossei mulla olisi musiikkia. Mitä tekisin kaikki kesät ilman festareita? Mihin mä kuluttaisin kaikki rahani? Mihin laskisin päiviä ilman keikkoja, joita odottaa? Aika tyhjää olisi mun elämä.

Oon joskus miettinyt, millaista mun elämä oli ennen tätä suurta fanitusvaihetta. En oikeasti muista, joten mitään erittäin hohdokasta se ei varmasti ollut.

Tää nyt oli vähän sekava, mutta ei mun kirjoituksilta voi muuta odottaakaan :) Sen siitä saa, kun rupee vaan kirjottamaan mitä mieleen juolahtaa.

Piti kirjottaa kauheen syvällisesti ja pitkästi, mutta alko väsyttää kesken kaiken. Tämä saa nyt kelvata.